DigiKylli

DigiKylli

perjantai 25. marraskuuta 2016

Tervetuloa Sir Passeli 

Satu ja Teija höpöttivät taas roboteista…kun ne on niin kiehtovia. Aloin itsekin pohtia asiaa. Haluaisinko sellaisen joskus avukseni vai en? Jos haluan, tarkoittaako se samalla luopumista oikeuksistani ihmiskontakteihin tai peräti ihmisoikeuksiini? Robottikeskustelu käy mustavalkoisena, ollaan joko puolesta tai täysin vastaan. Entäs jos haluankin elämääni molemmat: ihmisiä sekä robotteja. 

Kyllähän robotteja jo on. Robotit imuroi ja pesee ikkunoita, eikä sitä kukaan vastusta. Sellainen saisi mieluusti siivota kotini samalla kun sen kaveri leikkaisi pihalla nurmikkoni. Ja jos minulla olisi eturauhanen ja se vaatisi leikkausta, haluaisin kirurgin kaveriksi ehdottomasti Da Vinci-robotin. 

Hoiva-alan robotit ne mieliä kuumottavat. Korvaako robotti ihmisen? Ei. Se on hyödyllinen ja mukava jeesi, jonka avulla voidaan vaikka asua pitempään itsenäisesti. Toisihan se turvallisuuttakin: hälyttäisi apua, jos kaatuisin tai en nousisi sängystä. Olisi oma Personal Trainer, joka kehottaisi liikkumaan, ohjaisi jumppaamaan ja muistuttaisi tarvittaessa lääkkeiden ottamisesta tai Salatut elämät -sarjan alkamisesta sekä syömisestä. Ei robotti itsemääräämisoikeuttani veisi, eikä sitä kyllä vie helposti kukaan! 

Palvelutalossakin hoitajan ja robotin yhteispeli voisi olla poikaa! Tehokastakin. Sellaisella mukavalla tavalla. Mutta vaadin, että minut, omaiseni ja hoitajat täytyy ottaa kehitystyöhön mukaan. Näin varmistan, että robotti suunnitellaan minua ja tarpeitani kunnioittaen. Olen jo nimennyt oman robottini: Sir Passeli. Se on passeli just minua varten!

                           
                                             Sir Passeli palveluksessanne

torstai 17. marraskuuta 2016

Digiluuta lentää korkealla ja kovaa

Mistä se yhtäkkiä iski? Ensin siitä puhui harvat ja yrittivät saada ääntään kuuluville. Menestys oli vaihtelevaa eikä se oikein kiinnostanutkaan. Nyt siitä puhuu kaikki ja kaikkialla. Digiluuta on lentänyt päämme yli. Sillä on nopeaa lentää.

Asia on hyvä, ajankohtainen ja tärkeä. Sanaa digitalisaatio käytetään mitä erilaisimmissa yhteyksissä, eri merkityksillä niin että korvatkin alkavat jo väsyä. Helppo sanoa, mutta kuka kertoo, mitä se tarkoittaa? Minä koen digitalisaation palveluina ja toimintakulttuurin muutoksena. Se helpottaa ihmisten elämää ja on mielestäni tehnyt sitä jo pidemmän aikaa oman työporukkammekin arjessa.

Haasteita - tottakai! Digitalisaation toteuttamiseen tarvitaan eri ammattiryhmiä, näkemystä, rahaa, laitteita, intoa, tahtoa, asiantuntijoita sekä tietysti käyttäjät. Samoja on pohdittu ja ihmetelty muinoinkin. Toisessa teollisessa vallankumouksessa 1800-luvun loppupuolella uudet tekniikat tuottivat uusia materiaaleja, parempia menetelmiä energian tuottamiseksi ja hyödyntämiseksi sekä uusia tapoja tuotannon organisointiin.

On mielenkiintoista seurata digiluudan lentoa ja lentää sillä itsekin. Varmaan 10 vuoden päästä ihmettelemme tätä koko hössötystä. Silloin digitaaliset palvelut ovat jo yhtä yleisiä arjen apuja kuin pesukone ja kahvinkeitin nyt. Mitä tässä turhia venkoillaan, onhan meillä kaikilla jo sähkölamputkin!

Digiluudalla pyyhkii paremmin? 

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Riivatun karkailevat johdot ja laturit

Suku on pahin! Taas se todistettiin. Joku sukulaisvieraistani vei mennessään puhelimeni latausjohdon. Tavallisesti säilytän sitä aina huolellisesti sievässä pussukassa, mutta nyt se oli jäänyt seinään. Kun kaikilla on samanlaisia ladattavia laitteita, latureita ja johtoja, otti joku vahingossa MINUN johtoni omanaan. Onko tuttua? Aivan. Kunhan omani palautuu jonkun kassin taskusta, kirjoitan kyllä joka osaan DK (DigiKylli).

Saisivat suunnitella enemmän niitä puhelimien ja tablettien langattomia latureita huonekaluihin. Miten kätevää olisi ladata puhelin juuri siinä mihin sen luontevasti lasken: eteisen piirongin päälle, ruoka- ja yöpöydälle. Ilman johtoja! Olen nähnytkin jo pöytälamppuja, joiden jalan pöytätasossa on puhelimen langattomasti lataava alue. Tosin vielä jää vaara, että joku vie puhelimeni luullen sitä omakseni. Siihen apuna on persoonalliset puhelimen kannet. Sohvaa tuskin kukaan vie vaikka olisi kuinka ajatuksissaan ;D

Seinästä sitä ei enää salaa viedä, sillä latasin sovelluksen (iOS-laitteelle, Androidille), joka hälyttää kun puhelimeni irrotetaan virtapiuhasta. Kätevä sovellus erityisesti jos lataan laitettani yleisillä paikoilla. Eipä lähde enää vahingossa vieraan matkaan! Millähän vaan muistaisin näpäyttää sovelluksen aina tarvittaessa päälle…

Kukkatarroista tunnistaa omansa. Kätevää vai mitä?